Provencelainen tomaattikeitto pelastaa maanantain

Innostuin sunnuntaina testaamaan ihan uutta keittoreseptiä. Lieneekö syynä ollut kellojen siirto kesäaikaan, mutta iltakymmeneltä olin vielä ihan pirteä. Ajattelin siis, että nyt olen fiksu. Ennakoin maanantain ja keitän ruoan valmiiksi. On sitten mukava tulla töistä kotiin, kun tietää, että ei tarvitse kuin heittää itsetehty ruoka mikroon.
Ja olihan tämä tomaattikeiton resepti odottanut kokeilijaansa jo muutenkin kuukausitolkulla. Nyt oli hyvä aika ottaa se lopulta testaukseen.

Kannatti valvoa soppakattilan äärellä. Lopputulos oli huikean hyvä ja teki maanantaista heti paljon paremman päivän. Melkein ehkä jo keskiviikon. Tosin tuttuun tapaani sovelsin reseptin ihan omahan laihini eli omalla tyylillä.

Tänään seuraa erityisen kokkausblogimainen postaus eli tomaattisoppareseptiä pukkaa nyt kuulkaa teillekin.

Ihan ensin piti kaltata tomaatit, eli ei kun viiltoja tekemään kuoriin. Tomaatteja tarvittiin puolisen kiloa.

Sitten tomaatit heitettiin kiehumaan. Annettiin kiehua niin kauan, että kuoret irtosivat.

Samaan aikaan nakattiin yksi iso sipuli ja kaksi valkosipulinkynttä paloiteltuna kuullottumaan öljyyn. Itse käytin paistamiseen makadamia-pähkinäöljyä, kun sitä sattui olemaan. Ihan parasta muuten sekä ruoanlaittoon että ihonhoitoon.

Tomaatit pois kattilasta, kun kuoret alkoivat irrota. Kuorien kanssa poistettiin samalla tomaattien kannat. Sitten nakattiin tomaatit kattilaan sipulien kanssa. Lisättiin 500 grammaa valmista tomaattimurskaa. Tai noh, ohjeen mukaan 500 grammaa. Itsellä oli vain 390 gramman murskapurkki, joten laiton sen verran. 

Sitten sekaan kaksi laakerinlehteä (ohjeessa sanottiin yksi, laitoin siis kaksi, hih), yksi ruokalusikallinen intiaani- tai ruokosokeria, puoli teelusikallista jotain hyvänlaatuista suolaa, mustapippurirouhetta - no, hmm, sellainen sopiva määrä. Olisiko joku reilu teelusikallinen, enempikin taisin laittaa. Basilikasilppua olisi pitänyt olla tuoreena pari ruokalusikallista. Ei ollut. Oli vain kuivattua. Pistin sitä noin pari, kolme teelusikallista. About. Keittoa keitettiin puolisen tuntia hiljaisella tulella ja päästeltiin sauvasekoittimella tasaiseksi. Piti vain muistaa ennen sitä ottaa laakerinlehdet pois. Itse jätin tarkoituksella rakenteen vähän rouheaksi, en päästellyt ihan sileäksi. On muka sellaista maalaismaisempaa ja ruokaisampaa niin.

Ohjeessa käskettiin laittaa 250 grammaa tuorejuustoa. Ei ollut. Oli Koskenlaskijaa. Määrä vain tuntui mahdottoman suurelta (tulee ihan hirveesti kaloreitakin), joten pistin vain reippaan puolikkaan tuosta Koskenlaskija -paketista eli noin 130 grammaa.

Sitten lorautin sekaan yhden 2,5 desin Oatly kaurakerman ja keittelin hyvin hiljaisella tulella kasaan vielä tovin.

Ja maanantai-illan pelastus valmiina tässä. Oli sitten, pojat, vähän hyvää. Kuva pikkuisen vääristää aitoa väriä, oli oranssisempa. Tätä teen toistekin. (Ja pahoittelut, kuvasta puuttuu sellainen vihreä basilikanlehti, mikä tässä olisi pitänyt ehdottomasti olla.) ;) *nauraa*

                 

                  Yhtä makoisaa alkanutta viikkoa itse kullekin.

            Ja kokeilkaa tätä - on ehdottomasti sen väärti. Slurps!


                                       -sari-

Herääminen Ruususen satavuotisesta unesta...

...tai ainakin herääminen blogihiljaisuudesta! Jee! I'm back! :D
Päätin, että on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja herätellä blogi henkiin, vaikka elämään onkin näillä näkymin tulossa kenties vuosituhannen kiireisin ajanjakso. Suunnitteilla on nimittäin remonttia - isoa - ja kun siinä ohessa koittaa hoitaa vielä työnsä, harjoitella tätä  mumman roolia, vähän harrastaa sekä ennättää silloin tällöin tapaamaan myös ystäviä ja rakasta sukua - niin pikkuusen kiirusta toisinaan pitelöö.

(Ja jep, minusta tuli pienen pojan mumma lokakuussa ja olen siitä roolista ihan maailman onnellisin! Hän on ihana!! Ja NIIN rakas - kuuletteko tämän ylpeyden äänessäni ja huomaatteko, miten röyhistelen rintaani. Hih.)

Tässä muuten kuva viime viikonlopun kätköretkeltä. Olimme mökkeilemässä Lappajärvellä ja suuntasimme molempina viikonlopun päivinä kätköilemään lähikuntiin.

Kuva on Pedersörenin Utterledenin varrelta. Sää oli sunnuntaina hieno!

https://www.pedersore.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/liikunta/ulkoilu/vaelluspolut/

Monenlaista on tapahtunut tämän hiljaisuuden aikana, mutta loppupeleissä se elämä rullaa samaan vanhaan malliin. Profiiliin tosin voisi pian päivittää, että lähellä viittäkymmentä, koska siihen on nyt vuosia vähemmän kuin neljäänkymmeneen. Mikään rapiat nelikymppinen siis oikein enää. Tai noh, mieleltään. Ja siinä tapauksessa neljäkymmentäkin on toisinaan iiiiiiihan liikaa.

Tämä ilta on mennyt meinatessa. Meinasin siivota keittiön.  Se on vieläkin vaiheessa ja taitaa jäädä (lue jää) huomiseen. Kutimeen sentään tartuin tässä illalla, kun tuijottelin televiosta Mr Selfridgeä. Muistin nuo Puro-langat, jotka ovat odottaneet pussissa jo ainakin vuoden. Koska tänään satoi lunta, innosti ajatus noiden huovutettavien lapasten (tai rasojen, kuten me täällä niitä kutsumme) tikkuamisesta.
Nämä lapaset valmistunevat vasta ensi talvena. Oikeastaan olen melko varma, että juuri niin tässä käy. Mutta on edes jo hyvä alku.

Näistä Puro-keristä löytyvät muuten meikäläisen lempivärit. Ihania, murrettuja sävyjä. Vihreää ja turkoosia.

Loppuun sapuskakuvaa. Olen nimittäin tehnyt muutoksia ruokavaliossani. Harmi, ettei se näy vyötäröllä. ;) Olen jättänyt puolitoista vuotta sitten lihan pois kokonaan. Kalaa syön harvoin, kanamunat haen suoraan luomutilalta ja maitotuotuotteita - lähinnä juustoja - käytän jonkun verran.
Syy ratkaisuuni on eettinen. Mikäli mahdollista, valitsen vegaanisen vaihtoehdon, mutta en ole ehdoton. Tällä ikää sitä osaa jo edetä lempeämmin näissä asioissa.

Tuosta tänään kokkaamastani tofuvuoasta olen kuitenkin iloinen, koska siinä ei ole käytetty mitään eläinkunnan tuotteita.

 



Lihan korvaa hampputofu, jonka murensin, pyörittelin makeassa chilikastikkeessa ja maustoin jauhelihamausteella. Kaveriksi peruna-sipulisekoitus, kaurakerma, oliivit, valkosipuli, aurinkokuivatut tomaattipalaset, tomaatti ja yksi chilipalko. Niistä on Sarin huomisen päivän töihin roudattavan eväsrasian sisältö tehty. Maistanut en vielä ole, joten saapas nähdä, onko suu liekeissä vai kykeneekö tuota myös syömään. Hyvältä se ainakin tuoksuu.


 
Ja nyt menen keittelemään tosi myöhäiset iltakaffeet. Nämä rakkaat kahvipurkkini kököttävät keittiössä suloisesti vierekkäin, vaikka niillä on ikäeroa useita vuosikymmeniä. Noita tuoreempia versioita olen kerännyt koko sarjan vuoden 2013 purkkia lukuun ottamatta. Vielä pitää metsästää viime vuoden purkki, ettei jää harmittamaan sen uupuminen.

Tällaista ajatuksenvirtaa tänään. Lokoisaa ehtoota kaikille, tai paremminkin hyvää yötä!
Tästä tämä lähtee.

Kiva olla täällä taas!

tuumailee Sari...

...ja karvakuonomme Sisu!

Kirsikat kukassa ja piimä kakussa

Pikainen ja paitsi pitkäpiimäinen, myös vähän kukkainen päivitys, sillä MR Sandman odottelee jo. Mutta siis. Ihanaa. Kirsikkapuu pihallamme kukkii. Omppupuut ja kirsikkapuut ja kaikki kukkivat ja hyvältä tuoksuvat puut ovat vain NIIN ihania! :) 
Saavat aina hyvälle tuulelle ihmisenlapsen.

Onnistuin tässä saamaan vasemman käteni olkapään sijoiltaan. Auts joo, otti kipeää. Sain sen onneksi lopulta itse paikoilleen, ettei tarvinnut lähteä mihinkään sitä säätämään. Mutta sen takia kaiken maailman isompia ponnistuksia vaativat projektit ovat nyt pannassa ja odottelen viikonloppua, josko käsi kestäisi silloin vähän paremmin. Nyt se tuntuu ainakin jo vähemmän kipeältä kuin eilen! (kop-kop)

 

Tämä ilta meni siis ihan vaan ollessa - melkein. Kaapista löytyi piimänloppu, joka piti käyttää. Leipominen oli sopivan kevyttä puuhaa ja tartuin toimeen. Vaikka tämä ei ole leipomisblogi, saatte silti nyt ihailla jauhopeukaloitteni jälkeä paremman puutteessa.
Tein pitkästä aikaa isoäidin piimakakkua. Se tuo mieleeni paitsi joulun (hienoa näin juhannusta odotellessa), myös lapsuuden ja mummolan: mummolan tuvan seinällä raksuttavan kellon, lattialla kehräävän Tiru-kissan ja pitkät räsymatot. Paapan kiikkustuolissaan ja hänen tarinansa. Juuri keitetyn kahvin tuoksun. Tuulessa heiluvan verhon kesäisenä iltapäivänä, kun mummu on leiponut. Sen kiireettömyyden ja levollisuuden, joka tuossa paikassa viipyili ja viihtyi.
Mutta siis piimäkakkuun. Se onnistui ja näyttää jopa ihan samalta kuin mummun aikoinaan tekemä.  Moon iloonen siis!!!

Koska piimää vielä jäi, ja löysin maailman helpoimman piirakanohjeen netistä ja mustikoita pakkasesta, syntyi leipomus Nro 2. Ohje on poimittu Martta-lehdestä. Vielä en ole maistanut, miltä tekele maistuu, mutta ostanen siihen kyytipojaksi vaniljakastiketta, niin eiköhän tuo ääntä kohti katoa. Ketähän sitä käskisi huomenna koemaistamaan?! [:D]

Ohje on muuten tässä:

Isoäidin pula-ajan piirakka (sopii päivän/illan/siis oikeesti jo yön mummu-teemaan ja myös tähän meidän vinkkelis-vonkkelis huusholliin)


3 dl piimää
1,5 dl sokeria
1 tl soodaa
1 tl vaniljasokeria
3,5 dl vehnäjauhoja
Sekoita aineet keskenään, laita piirakka voideltuun vuokaan, pinnalle jäisiä marjoja.
Paista 200 asteessa.

 Ja tässä lopputulos:

Toivottavasti viikonloppuna on hyvä sää ja käsi kunnossa, sillä suunnitelmia ja tekemistä on kyllä. Löysin muuten ihania kirjavia pelargonioita, jotka aion nyt tulevana viikonloppuna istuttaa parempiin multiin. En vain voinut kävellä kaupassa niiden ohitse. (Ihan kun noita kyseisiä kukkia ei tässä huushollissa olisi jo riittämiin...) 

Tämän kukkakuvan kera Sari vaikenee ja painaa pään tyynyyn. ZZZzzzz. Ja näkee kauniita maalaisromanttisia unia...

 ... jotain tällaisia. (ostos taannoiselta Tukholman reissulta)








                                Hyvää yötä!
                                          -sari-

Onni on uusi kastelukannu

Jatkossa kukkien kastelu ei ole enää kesäiltaisin pakollinen velvollisuus, vaan silkka ilo. Sillä tällä naisella on uusi ja aivan ihana kastelukannu.
Kävimme tänään Honkkarissa (Hong Kong) multaa hakemassa, niin eikös siellä ollut herkullisen limenvihreitä ja hennon vaaleanpunaisia kastelukannuja.
Syöksyin oitis hypistelemään niitä.
Armas siippa tuumasi, että meillähän on nuota kotona jo ennestäänkin kaksi. Niin, niin mutta kun..."ne eivät ole oikein kivanvärisiä"... Pitäähän sitä nyt naisella olla oikeansävyinen kannu vähän joka fiilikselle.
Niin tulin kotiin uuden ihanaisen kannuni kanssa.

Tämä päivä on mennyt puutarhassa. Nuo ylläolevassa kuvassa komeilevat herttavuorenkilvet kokivat kourissani tänään ihmejakaantumisen. Haluan, että ne kiertävät kokonaan tuon taustalla näkyvän kiven. Jatkoin tuota penkkiä ja levitin uusia taimia kiven ympärille, joskaan se ei tässä kuvassa oikein näy.
Sain aikoinaan entiseltä työkaveriltani muutaman alun tuota mukavavasti maanpeittokasviksi passaavaa kukkaa. Olen odotellut, että niitä on riittävästi jakamista varten. Nyt oli.

Sama ihmejakaantuminen jatkui toisessa kukkapenkissä. Siellä levittäytyivät kuunliljat. Oli aikamoinen urakka paloitella niitä, sillä liljojen juuret ovat yllättävän napakkaa tekoa.
Mutta nyt se on tehty ja uutta multaa vielä ripoteltu kera lannoitteen kukkien päälle. Enää tässä odotellaan vuolasta ja runsasta leviämistä koko kukkapenkin mitalta. 

Satoakin on luvassa. Ostin amppelitomaatin. Olen jo jutellut sille, ja elvytin sen kuivuudesta, josta se näytti myymälän jäljiltä kärsivän.
Pääsit hyvään kotiin, lupasin sille. Oletan siksi, että saamme paljon punaposkisia pikkuherkkuja popsittavaksi.

Kaikkinensa tänään on ollut mukavan aurinkoinen ja kesäinen helluntaipäivä. Paljon sai taas aikaiseksi, mutta vielä enemmän on tehtävää, joka yhä odottaa.
Onnistuin muuten polttamaan niskani ja kaulani - ja naamakin punoittaa aika mukavasti. Ja siis ei tietenkään ollut aurinkorasva käytössä. On sellaiset kuumat fiilikset nyt.


                       Kesäisiä puuhia ja aurinkoisia päiviä! Älkää te polttako itseänne! :D


                                                       -sari-

Sormia multaan ja pelargonioita kuistille

Mihin nämä päivät oikein livahtavat?? Viime päivityksestä on sen verran pitkä aika, että ihan hävettää. Yritän  jatkossa suorittaa pientä ryhtiliikettä sisäisen blogistini kanssa ja aktivoitua hitusen tiuhempaan päivitystahtiin. Tai mörökölli minut vieköön.

 Tänään riitti töiden jälkeen virtaa siihen malliin, että sain kotosalla oikein jotakin näkyvääkin aikaiseksi. Ehkä se oli tämä ensimmäinen kesäisen lämpimältä tuntunut päivä ja aurinko. Jaksoi ja viitsi.

Täytyy silti heti tunnustaa, että olen ollut hieman huolimaton "hortonomi", sillä aikaa sitten leikkaamani, sisällä talvehtineet pelargoniani pääsivät uusiin multiin vasta tänään. Oops.

Harmitellen heitin pois ne yksilöt, jotka eivät talvesta selvinneet (olen säästellyt niitä tähän saakka, jos vaikka jostain elämää pukkaisi kaikesta huolimatta). Sitä suuremmalla lempeydellä istutin sitten loput, pimeän ylitse sinnitelleet sitkeät sissit, isompiin ruukkuihin.

Pitkän, koko talven kestäneen odottelun ja kylmän kevään jälkeen ne pääsivät lopulta vanhalle kuistillemme TÄNÄÄN. Meillä pelargoniat kuistilla ovat merkki kesästä. Siksi niiden sinne ilmestyminen on AINA merkittävä Tapahtuma! :)

Ikkunalle saakka päätyy niistä huomisin osa, kunhan ennätän kuistinklasit siitepölyistä virahuttaa. Mutta ihanaa oli nuo ruukut tänään kuistinpenkille nostella. Tuli NIIN kesäfiilis.

Keittiön ikkunankin ennätin pestaista ja kaivaa kaapin kätköistä siihen ripustettavaksi kesäisen, valkoisen pitsisalusiinin. Vanhasta pitsilakanasta ompelemani yläkappa on kuivumassa pesun jälijltä pihalla ja pääsee huomenna virkatun parinsa kaveriksi.

Kesä siis hipsuttelee ilmiselvästi kotiimme kaikesta huolimatta. Pienin, mutta varmoin askelin. Aivan mahtavaa!

Se on kuulkaa ihmisenlapsella ihmeellisen hyvä mieli, kun se saa jotakin oikein oikiasti aikaiseksi. Ihan hymyilyttää. Ja aiva itteksensä.

Vähän päivässä on paljon viikossa. :)

Intoa kesäisiin puuhiin ja mukavaa viikkoa!

Niin ja joo. Viime viikonlopun mökkireissulla meitä kävi päivittäin tervehtimässä ikkunan takana tällainen toinen varma kesän merkki. Kesään on enää "vähäsen". Uskokaa pois.




                                                        -sari-

Ei ihan normipäiviä

Vaikka sitä kuinka haluaisi hidastaa, joskus elämä vain pitää kiireisenä. Takana on hektisiä ja tavanomaisesta poikkeavia päiviä.

Viime viikon lopulla olimme reissussa toisella puolen Suomea. Kävimme sydäntapaamisessa, johon sairastuneet ja heidän läheisensä kokoontuvat kerran vuodessa. Se oli ihana reissu ja hotelli ylitti kyllä kaikella tapaa odotuksemme. Se oli viihtyisä, henkilökunta oli mukavaa ja ruoka maittavaa.

Matkan parasta antia on kuitenkin aina toisten samassa asemassa olevien, ja nyt jo hyviksi ystäviksi tulleiden ihmisten tapaaminen. Sellainen piristää kummasti, antaa uskoa huomiseen ja keventää mieltä.

On hieno huomata, että kun surullisia tai mieltä painavia asioita jakaa, ne puolittuvat ja kun ilon jakaa, se tuplaantuu.

Kotimatkaahan emme voineet tietenkään (!!) tehdä ilman geologgauksia ja paluureissuun kuluikin sitten useampi tunti. Mutta saimmepa taas kymmenen uutta geokätköä meidän omalle geokartallemme.

Siellähän se kätkö luuraa.

 Tänään elämässäni alkoikin sitten ihan uusi vaihe, kun aloitin uudessa työssä. Päivä vierähti nopeasti, mutta olo on kyllä aika naatti. Pitää siis vain valaa itseensä tässä uskoa, että ajan saatossa sitä oppii talon tavoille ja sisäistää uuden työyhteisön tavat sekä normit.

Nyt vain huomaa, että voimia on kulunut tämän päivän mittaan siihen malliin, että paukkuja ei riitä enää oikeastaan mihinkään siitä, mitä suunnittelin tekeväni. On siis oltava itselleen armollinen.

Luulenpa, että pieni vartin pötköttely ja sitten pitkä lenkki koiran kanssa ovat parasta hoitoa tähän hetkeen. Muut puuhat voivat jonkun päivän odottaa.

Perjantaina sydänreissulle lähtiessämme satoi koko matkan räntää, vettä tai rakeita.
Tämä kevääntuoja sinnitteli uhmakkaana yhdellä pysähdyspaikalla muuten aivan värittömässä maassa. (Harmittaa, että tarkennus ei vain siellä kylmyydessä mennyt ihan kohdilleen.)

Eilen ja tänään on ollut ihanan lämmintä ja aurinkoista
- toivotaan, että loppuviikko jatkuu samanlaisena!    -sari-

Merta edempänä mökillä - vai miten se nyt meni?

Olimme pääsiäisenpyhät mökkeilemässä meren rannalla ja kätköilimme päivittäin enemmän tai vähemmän kera karvakuonokaisemme.

Säät suosivat ja aurinko helli meitä jokaisena päivänä. Ennätinpä melkein polttaa poskipääni ja nenäni, kiitos hohtavien hankien & auringon. Jep, jep.
Mökkimaisemissa oli vielä ihan täysi talvi ja meno sen mukaista. Ensimmäiset pilkkijät ilmestyivät meren jäälle siinä seitsemän tietämillä aamuisin.

Tuossa vaatimattomassa merenrantamökissä ja sitä ympäröivässä luonnossa on jotain käsinkosketeltavan rauhoittavaa. Aina, kun sinne menee, kaikki kiireet putoavat harteilta kertaheitolla. Se on ihan uskomatonta.
Mökillä päivä rytmittyy tyystin toiseen malliin kuin kotona. Siellä ei ole mitään tärkeämpää kuin patikointi luonnonhelmassa, valakian viritteleminen saunaan, (nyt vielä jäisen) aavan meren tuijottelu, saunomisen lomassa saunanpatiolla hiljaa istuskelu, takkatulen katselu ja sen rätinän kuuntelu. Siellä on ihana ihan vaan vaikka kutoa tai lueskella kirjoja.
Juuri tuollaista sitä ihminen tarvitsee. Aikaa vain olla.

Lähtöpäivän aamuna olin siipalle lähes kateellinen, kun minun oli ryhdyttävä tekemään lähtösiivoja ja hän pääsi koiran kanssa lenkille.

Rakastan nimittäin aivan erityisesti sitä hiljaista mökkitietä juuri aamuisin. Kun on liikkeellä tarpeeksi varhain, ympäriltä kuuluu vain lintujen ääniä ja sula-aikaan meren aaltojen kohinaa. Lokit huutelevat. Lähistöllä näkee usein myös joutsenia. Siellä on ihana nuuskutella merentuoksua, katsella nousevaa aamua ja olla itsekseen ajatustensa kanssa.

Paluu arkeen on kuitenkin väistämättä edessä ennemmin tai myöhemmin. Onneksi  mökiltä kotiin tullessa on aina olo, että akut on ladattu ja nyt taas jaksaa tätä arkea.

Toin muuten pääsiäiseksi kotiin sisälle muutaman koivunoksan. Palatessamme mökiltä ne olivat täynnä pieniä, vihreitä lehtiä. Uutta elämää. Se antaa uskoa kevään tuloon, vaikka tässä on välillä takapakkia mentykin. 

 Mukavaa loppuviikkoa!

                         -sari-